DSC_0061.JPG

5. päivä

On päiviä joista ei oikein tiedä mikä niissä on tarkoituksena. Myöhemmin sitten vain huomaa kuinka kaikella on kuitenkin aina tarkoituksensa. Aamu alkaa tuttuun tapaan touhuillen ja eilinen polulta harhautuminen mietityttää. Minna toteaa kaakaonlämmikkeen valuneen pitkin ruokapussiaan. No, sinne menivät nekin aineet. Ihan pienen pieni tippa on jäänyt jäljelle joka saa riittää kaakaomme sekaan. Saisiko tuntureilla edes olla huppelissa? Ei meidän mielestä tai ainakaan osata itseämme kuvitella mokomaan tilaan. Joten ei harmita muuten kuin että Minnan ruokatarvikkeet on minttuliiman valloissa..

Mietimme reittivaihtoehtoja ja päätämme palata takaisin kohtaan jossa olimme vielä varmuudella kartalla ja yrittää etsiä polku kosteikon toiselta puolelta. Täytämme vesipullot ja vielä viimeinen tarkastus leirin purkamisen jälkeen. Ettei vain mitään tärkeää tai vähemmän tärkeää jää pois matkasta. Olihan vasta aamulla järjestetty suur etsintä Minnan kadonneen karttalaukun takia. Onneksi se sitten löytyi paikasta jossa sen ei pitänyt olla niin kuin kadonneiden tavaroiden on tapana löytyä.

Palasimme levänneenä polulle ja hämmästelimme kuinka nopeasti sitä kävelee ei väsyneenä saman matkan kuin väsyneenä. Paikannamme itsemme kartalta ja matka jatkuu hetken aikaa leppoisasti. Tulemme joen rantaan. Joen ranta on täynnä kalastajien polkuja ja kun on valittavana kahdesta suunnasta oikea tai väärä niin valitsemme tietysti sen väärän.. Päivän teema onkin näin sitten sinetöity..

Lähdemme nousemaan joenvartta vastavirtaan ylityspaikkaa etsien. Toiseen suuntaan joki näyttää levenevän ja päättelemme ylityspaikan olevan yläjuoksulla. Merkityn polun ylityspaikan luulisi olevan kohtalaisen helpolla paikalla. Lotta ja Minna tutkiva karttaa ja yhdessä tutkitaan jokea. Minna päättää kokeilla kapeasta kohdasta kahden suuren kiven vierestä joen ylitystä. Lahkeet ylös, kengät pois. Croksit jalkaan ja rinkka selkään. Pioneeri Minna on valmiina ja varmoin askelin astuu jokeen. Pari askelta menee hyvin ja sitten kaikki tapahtuu kuin hidastetusta elokuvasta. Minna uppoaa askeleella haarojaan myöten jokeen ja tilanne näyttää todella pahalta sekä vaaralliselta. Hitaasti ja vakaasti jalka kuitenkin nousee ylös kolosta ja Minna kääntyy ympäri palatakseen rannalle. Emme ylitä jokea siis ainakaan tästä.

Joki on niin syvä että housut on heitettävä pois ettei kastu. Nousemme ylemmäksi ja tulemme kahden joen haarauma kohtaan. Tästä on mentävä ylitse. Lotta tekee ensimmäisenä ylityksen ja vaikka joki on kohtalaisen syvä niin joen ylitys onnistuu. Koirat ovat myös kiihdyksissään ja päätämme uittaa narun avulla koirat yli. Olisi liian vaarallista ylittää joki moneen kertaan. Lotta kiinnittää valjaat köyteen ja aloitamme koirien uittamisen Tuiskusta. Kahden köyden avulla varmistamme turvallisen ylityksen jokaiselle koiralle. Leimulle ylitys oli vaikein koska itse olin vielä vastarannalla. Kiihkeä haukkuminen täyttää tienoon, Leimulla on nyt hätä.

Nakkelen koirien reput sekä toisten kengät joen yli vastarannalle ja sitten odottamaan omaa ylitys vuoroa. Terhi oli jo joelle tullessa kalpea pelosta ja jokeen astuminen ei auta asiaa. Hetken pelkään että Terhi jää joen keskelle pelkonsa jähmettämänä, mutta todella hienosti Terhi suoriutuu ylityksestä! Minna nakkaa minulle vaellussauvat ja on lopuksi minun vuoro astua jokeen. Pelottaa mielettömästi ja askeleet on varovaisia. Mielessäni pyydän suojelusta itselleni, ja kun virta osuu koko voimalla minuun on aika pelokas olo. Hitaasti nostan vuoroin jalkaa ja vuoroin vaellussauvaa pitäen huolen että aina on kolme tukipistettä alhaalla. Äkkiä mielen valtaa tyyni ja rauhallinen olo. Kyllä selviän tästä. Hitaasti mutta hidastelematta pääsen vastarannalle. Sydän hakkaa mielettömästi ja kroppa valahtaa rennoksi. Huh, minä selvisin siitä! Olipas se jännittävää.

Hikiset jalat ovat todellakin nyt puhdistuneet ja virkistyneet. Pyyhkeellä hankaaminen saa veren kiertämään ja jalat tuntuu lämpimiltä. Nyt hieman pähkinöitä ja sipsejä poistamaan alati kaihertavaa nälän tunnetta. Suolaisia makupaloja on säännösteltävä koska alkaa näyttää ettei ne tule riittämään millään jäljellä oleviksi päiviksi. Olin hankkinut kuivahedelmiä yms. naposteltavaa mutta kyllä suolaisen naposteltavan evään menekki yllättää. En osannut varautua ja näin sitä nyt sitten mennään pätkä kerrallaan syömisiä säännöstellen.

IMG_5403.jpgIMG_5405.jpg

Toiset tulkitsevat karttaa ja jatkamme matkaa. Olemme pian tiheässä tunturikoivikossa ja – jossakin.. Olemme siellä tunnin, toisen ja pidempäänkin. Istutaan alas syömään eväitä sekä rauhoittumaan aitojen eksymisohjeita noudattaen. Välillä katsotaan taas karttaa ja paikannetaan kivirakkoja ja puroa joka on ensi silmäyksellä niin syvä että olisi oksat pois jos sen joutuisi ylittämään. Lopulta otamme suunnan itään ja alkaa pitkä, raskas ja kivinen nousu tunturille.

Syke nousee, hengitys tihenee ja venytys tuntuu pitkällä reisissä. Hiki kihoaa pintaan ja on välillä pysähdyttävä huilaamaan. Tunturikoivut alkavat jäädä taaksemme ja kiipeämme ylemmäksi ja ylemmäksi päästäksemme kartalle. Koivikossa kulkiessamme olemme pöläytelleet puista satoja ja satoja kirvan näköisiä olentoja mukaamme. Niitä tuntuu olevan jo jopa suussa asti ja välillä pitää puhdistaa näitä sitkeitä salamatkustajia pois vaatteista sekä varusteista.

 

Lopulta pääsemme ylös ja pidetään kunnollinen ”rinkat pois” tauko. Koska alkaa olla hieman epätoivoinen olo paikannuksen suhteen niin päätän Lotan vastusteluista huolimatta kokeilla koira gps:n paikannus laitetta. Kentät vaihtelevat huipulla ja paikannus kestää jonkin aikaa. Lopulta se on valmis ja näyttää missä olemme. Ja siinäpä sitä sitten onkin ihmettelemistä miten voimme olla tässä kohti Gálgoaivia?! Olimme Terhin kanssa tehneet pahimmat painajaiset arvailua jossakin vaiheessa maastossa ja paikannus osoittaa sen osuneen oikeaan. Emme olleet siis kävelleet Piekanaäytsin ohi jostakin sivusta niin ettemme sitä nähneet vaan olimme vasta saapumassa sinne ja aivan eri suunnasta kuin mistä meidän olisi pitänyt tulla.

Helpotuksen huokaus harmituksen värittämänä purkautuu itse kunkin huulilta. On siis kuljettu päivä jossakin ryteikössä arpoen oikeastaan aikalailla ihan turhaan. Tuntuu hieman käsittämättömältä, mutta sitten lohduttelen itseäni kuinka kuitenkin nyt ollaan taas kartalla ja kaikilla on kaikki hyvin. Vaikkakin ollaan aika puhki päivän taipaleesta koska emme ole pitäneet istu alas ja rauhoitu – tauon jälkeen minkäänlaista ruokailu taukoa.

 

Jatkamme matkaamme Piekanaäytsiä kohden ja pian näemme äytsin sekä kauempaa näkyvät jää-aikaiset kuvioinnit. Näitä Minna kovasti odotti näkevänsäkin Kuárvikozzân huipulta joka häämöttää kauempana. Kivinen rinne laskeutuu alas Piekanaäytsiin ja Terhi käy taiteilemassa jyrkänteen laidalla. Itse en sinne uskalla mennä korkean paikan kammoni lamauttamana.

Laskeudumme alas ja etsimme itse jokea. Missäs se on?

Kartan mukaan paikalla pitäisi olla sellainen ja leiriytymispaikkojen pohjat kertovat myös siitä että joki olisi ainakin joskus ollut tässä. Pienen pieni lirinä on uomassa ja ihmettelemme kuinka se on niin kuivunut. Päätämme pitkällisen pohdinnan (”jäädäänkö tähän? – joo jäädään” keskustelu) jälkeen majoittua tähän. Aurinko on laskemassa meidän jäädessä varjoon alempana. Alkaa tulla vilu joten nyt vauhtia. Nopsasti keräämme polttopuita viritellen tulet valmiiseen kehään. Lumo ja Tuisku ovat saaneet kuoritakit niskaansa ja lämpimästä vedestä palautusjuomajauheen kera teemme Minnan kanssa Lumolle palauttavaa juomaa. Jospa se lämmittää ja helpottaa Lumon oloa. Laitan Leimun ruuan likoamaan ruokkiakseni tämän ennen kuin kipaisen pesulle ja kasaamaan telttaa. Leirin läheltä löytyy useita sarvia ja rinkka saa lisäkoristuksia sarvista. On ajatus myös että sarvista voisi askarrella jotain mutta ei millään jaksa. Pakollisten iltatoimien ja ennen kaikkea ravitsevan ruokailun päätteeksi kaikki vaipuvat nopeasti uneen. Päätämme laittaa kellon soimaan aamulla ettemme nukkuisi aivan hervottomia unia. Päivät alkavat mennä vähiin ennen kuin loppuvat.

P1020471.jpgDSC_0244.JPG