Juhannus aatto 2008

Koverojärven aarniometsäpolku Enon Helvetinportin naapurissa

Lähestyvä Juhannus aatto rakennus kiireiden keskellä saa luonnon helmaan halajavaa lukemaan reittioppaita uudemmankin kerran. Lasten kanssa liikkuessa polkukin valita sen mukaan kuitenkin niin että hieman päästään retkeilyn makuun.

Enosta löytyy tarkoitukseemme sopiva polku jonka pituus sopivat n. 3km ja polun puolivälissä laavu. Luonnonhoitometsä -kylttejä seuraillen ja hieman harhautuenkin alussa löydämme lopultakin polun toisen pään. Metsäautotie on korjattu kirjan teon jälkeen ja tie samalla pidentynyt. Samoin vääriin suuntiin käännetyt kyltit tuottavat hieman päänvaivaa. Miettii kenellä on välähtänyt idea kylttien kääntelystä..

Marko jättää lapset kanssani polun toiseen päähän patikoimaan laavulle ajaen polun toiseen päähän auton odottamaan.

 

Aarniometsän hämärä saa mielikuvituksen laukkaamaan ja lapset löytävät polun varrelta niin peikkojen kuin menninkäistenkin koloja ja koteja. Korkeudet vaihtelevat ja puroja solisee mäen rinnettä alas. Satu tyylilleen uskollisena ottaa mukaan käsilaukkunsa syystä joka ei kaikille selviä..

 

Polulle kaatuneet puut ovat esteiden lisäksi oiva paikka istua lepäämään ja juomaan. Anni onkin jo uuvuksissa reppunsa kantamisesta ja kantojärjetystä vaihdetaan. Antti tosin ei kauan jaksa myöskään. Repun kahvasta nostellen kaatuneiden runkojen yli kuitenkin jonkin matkaan.

150 vuotta sitten palaneet puut palokoroineen kertovat omaa hisoriaansa.

Saniasten keskellä kosteikossa toteamme lasten kanssa kuinka märät pitkokset ovat liukkaat..

Antti kantaa reppua oman osansa ja vähän ylikin. Innoissaan johtaa joukkoa eteen päin. :)

 

Laavu sijaitsee Kalliolammen rantatöyräällä. Jyrkän rinteen alla oleva lampi on kuitenkin mutainen siinä määrin ettei lapset sitten aikomuksistaan huolimatta uikaan.

Juhannus grillailut saa ajatukset sanoineen laukkaamaan ja lapset toivovat yön yli kestävää retkeilyä jonka lupaamme ehkä jo tänä kesänä toteuttaa.

Paluu matkan poseeraus johon Mesi ei kuitenkaan ehdi..

Poseraukseen Mesi löytää kuitenki oivan sammaloituneen kiven.

Käävän keäilijät.. :)

Yö retkeilyä odotellen 27.6.2008  Suski

 

 

Viime kesänä toteutin pitkä aikaisen haaveeni ja hankin rinkan. Rinkkaa on nyt sitten tullut opeteltua laittamaan "pykälään" ja lähtemään taipaleelle.

En tiedä parempaa keinoa päästä arjesta irti kuin lähteä koirien ja ehkä sen rakkaimman ihmisen tai hyvän ystävän kanssa metsään ihan vain elämään hetkiä luonnossa sen rauhaa ja hiljaisuutta ihaillen.

 

 

Jostain on aloitettava ja alku lienee luonnollisin tapa aloittaa? En minä mistään mitään tiedä, mutta yritän opetella. Ja kun on motivaatio opetella niin luulisin, että silloin oppii.

Nyt on takana ensimmäinen talvella tehty retki. Ei "kylmiltään" lähdetty, mutta silti retkemme tuntui jäsenissä. Fyysisesti väsyi ja ajatukset seestyi, eli tavoitteet tuli täyteen.

Koirien kanssa eteneminen on hauskaa, mutta pitkälti myös valppaana olemista koko ajan. Ennakointia ja eläinten lukemista herkeämättä. Opetus vetämään on alkanut jo vuosia sitten. Lenkeillä on tulleet suunnat ja pysähtymiskäskyt tutuiksi. Potkurilla on opeteltu samaisia komentoja vauhdista ja koska hiihto ei ole ollut ikinä vahvimpia puoliani niin se on jäänyt viimeiseksi, sanoisinko sokeriksi pohjalle.

Sukset on parhaat mahdolliset mitä minulla voi olla eli leveät ja pitkät metsäsukset. Saappaat jalkaan ja sukset alle ja latu tulee sinne minne tahtoo tai valmiitakin uria voi mennä tarvittaessa. Yhden laikan avulla saa aikaan kovalla pinnalla vaarallisen kovat vauhdit ja menoa ja meininkiä on piisannut. Aloitin Saran kanssa. Saran motto on lähinnä "satasta koko ajan" ja menohaluja ei puutu. Vauhdikkaana koirana Saralla on nopea  reaktio kyky ja mielenkiintoiset jäljet sivussa saa aikaan hienoisia yllätyksiä. Jäniksen ja poron jäljille en koiria päästä.

 

 

Eli ensimmäinen aste hiihtoon on ollut opetella liikkumaan yhden koiran kanssa. Toisen asteen vaikeutus liikkumiseen on ollut kun olen valjastanut myös Ronjan suksien eteen. Kahden koiran tarkkailu ja reakointi asioihin vaatii opettelua. Ja kyllä on muutamia alamäkiä tultu nokallaan auraten tai persuksilla viiletellen alas. Nyt alankin olla sitä mieltä, että on parempi opetella kaatumaan turvallisesti kuin yrittää liian hurjilla vauhdeilla sinnitellä ja kaatua sitten pahimmassa kohdassa.

 

(Kuvassa bravuuri, ravistelu yhtä aikaa..)

Tähän astisessa hiihtelyssä vaikein eli kolmas aste on ollut kaksi laikaa ja rinkka. Lisäksi vapaan oleva Mesi tuo lisäjännitystä. Laikat reagoivat salamannopeasti jos Mesi hyppää sivulle hankeen tai jos Mesi alamäkeen revittää edellä nopsaan niin ei laikat ainakaan huonommaksi halua jäädä. Rinkan kanssa mäkien lasku on vaivalloisempaa ja kankeampaa, mutta kyllä me selvittiin. Kolme kertaa rinkan sain niskaan kun kaaduin, mutta pahemmin ei käynyt. Ahkiota olen alkanut mietiä talviretkille. Lisäksi on alkanut itää ajatus omista repuista koirille joissa voisivat kantaa ainakin kantaa omat ruokansa.

 

 

Alusta on aloitettu ja tästä on hyvä jatkaa eteen päin. :)