Elämä välillä repii vadelman piikkien lailla. Kipeitä haavoja, vuotavia, mutta ajan kanssa arpeutuvia. Vaikka välillä piikkistä taivalta enemmän toivon, että näkisimme välillä satoakin. Hetkiä jotka makeita, satoisia, elämän makuisia. Raakileita joista kypsyy uusi marja. Ja taas jaksaa vaikka niitä piikkisiä taipaleita pidempään?

Erään nuoren ihmisen muistoksi:

"Menit pois

nuori ihminen

väsyit ilman ymmärrettävää syytä.

Suru routasi rakkaittesi mielet.

Itkun hallaharsojen läpi

ei näy kukat

ei kuulu pääskyset.

Epätoivoiset kysymykset

mustina korppeina

mielen seiniä vasten

sokkoina törmäilevät

rummuttavat kuin hätäkellot

syysmyrsky - yön pimeässä.

Roudan rajalla

kuilun reunalla

kukkivat vuokot.

(Maaria Leinonen)

"Miksi itkisin -

ethän sinäkään enää.

Miksi pelkäisin:

sinunhan on hyvä

ja se sama tuuli hellästi otsallani

ja sinun nurmihiuksissasi -

hellemmin kuin koskaan elämässä.

(M L)