Vuorilammen lammen laavulla käymme usein. 

On ollut erilaista säätä, vuoden aikaa ja mielialaa.
Välillä rinkka on painanut harteitani ja välillä se henkinen taakka
joka on käsiteltävänä.

Vaan uudestaan ja uudestaan kävelemme koirien kanssa samaa polkua käyden laavulla.
Joskus polun kävely on kompastelua vaikka kuinka katselen kengän
kärkiini. Tällöin ei näe mitään mitä ympärillä on. Ei näe eikä
oikeastaan kuulekkaan. Sitä on vain ja ainoastaan ajatuksissaan
itsensä ja muistojensa kera.

Välillä sitten ei tule edes vilkaistua jalkoihin ja silti polun etenee
vaivattomasti juuri lainkaan kompastellen. Kamera on valmiina
käsissä ja löydän kuvia jotka sopivat niihin elämän viisaisiin
sanoihin joita olen ystäviltäni saanut. Jokin runo saa myös kuvansa ja
saapa jokin laulun kappalekin kuvansa.

Jotenkin sitä aina välillä uusin silmin katselee ympärilleen ja saa muutaman
kuvan joille ei ehkä ole vielä sanoja, mutta joita voin jossakin
tilanteessa käyttää.

Aurinko paistaa lämpimästi ja kiireetön
olo valtaa mielen. Laudan jolla olen tulilla ollessani istunut vien
kalliolle paisteeseen ja siinä luonnon  rauhaa kuunnellessa voi valosta nauttia.

Antin pikku pahka on matkassa ja siinä kahvittelun lomassa
vuoleskeln sitä puhtaaksi. Ajatus lipuu sinne ja tänne vapaana etsien
uomaa ja reittiä missä se haluaa olla.
Jotenkin mieleeni tulee uudestaan ja uudestaan ajatus polusta ja
pahkan kuorista.

Saan niistä sanat elämää. Aivan kuin taival laavulle on välillä
raskas ja valoton ja välillä sitä tyydeyden tullessa sisimpääni kuljen
matkan. Saman matkan. Välillä näkee uusia asioita ja välillä ei näe
vanhojakaan.

Sitä kulkee elämän polkua alusta alkaen läpi uudestaan
ja uudestaan. Välillä täysin uupuneena ja välillä uskoen parempaan
huomiseen. Ystävien avulla monasti alkaa nähdä asioita jotka kannustavat eteen päin.

Uudestaan ja uudestaan käymme asioita läpi. Toivomme kuinka kulku
helpottuisi vähitellen kun reitti tulisi tutuksi. Joskus ei voi eikä
jaksa katsoa mitään niitä asioita joita on kokenut. Tai näkee vain
kaiken synkkänä  ja pimeänä. Välillä saa itseensä selittämätöntä
voimaa ja uskoa siihen kuinka elämällä on vielä jotain annettavaa ja
kuinka ympärillä on kauneutta jos vain osaa katsoa sitä. Osaa
katsoa ja annan itsensä nähdä. Aina jaksa iloita näkemästään, mutta
onneksi välillä on niitä hetkiä jolloin näkee ja osaa ottaa niistä sitä
voimaa joka kantaa kauaskantoisesti.

Pahkan kuorta poistaessani mieleeni tulee sanoja. Kuinka sitä välillä
käy itseään ja sisintään läpi kerros kerrokselta.
Välillä vuollen helppoja kohtia ja välillä niitä vaikeampia. Välillä
tekee todella kipeää kun satuttaa itsensä veitsen osuessa
johonkin johon ei olisi tarvinnut. Haavat arpeutuu ja parantuu. Kerros
kerrokselta sen alla oleva pinta paljastuu ja on osattava katsoa mitä
siellä sisällä on. Mitä on sisällä ja kuinka sen saa ulos. On
uskallettava katsoa sisälle ja se, vain se on sitä minkä takia tämä
kaikki on ollut kannattavaa.

On edettävä askel askeleelta ja kerros kerrokselta? Katsottava mitä siellä sisällä on?